Päästänkö irti, kun oon huono jaksamaan?

Haluan kuolla. Enemmän ku pitkään aikaan. Olen reissussa vanhempien luona, ja tuun hulluks täällä. Täällä olo on varmaan suurin syy siihen, miks mietin tätä niin paljon, mutta silti; haluan vain kuolla poijes. Ei tää olo tuu helpottaa; tää pahenee päivä päivältä. Tuntuu, että lääkkeetkään ei auta vittuukaan, terapia on liian harvoin ja päivätoiminta ei nappaa, koulu ei nappaa, työt ei nappaa, elämä ei nappaa enää paskan vertaakaan. Kohta en enää oikeasti jaksa. Tavallaan se pelottaa mua, mutta toisaalta ootan sitä etten enää vaan jaksa ja tää kärsimys loppuu viimeinki. Kaikki loppuu. Musta tuntuu, että siihen ei oikeesti mee kauaa. Mulla vaan on vittuna asioita, mitä pitäs sitä ennen hoitaa ja en jaksa tehä niitten asioitten etteen mittään. Väsyttää vaan koko ajan. Antakaa mun nukkua pois.

Minun on aika lähteä, lähteä kuin järven päältä jää.

En tiä, mistä alottaa... Mulla oli tosi jees olo tyyliin kuuakuden tai enemmänkin, mutta nyt viimeset pari viikkoa on ollu tosi vaikeita. Se johtuu kyl siitä (ainaki toivon), että ens viikolla lähtö vanhempien luo puolekstoista viikoks. En ole nyt puoleen vuoteen sielä käyny, joten en ole joutunu tätä tunteiden helvettiä käymään läpi pitkään aikaan, ja nyt taas tuntuu ylitsepääsemättömän hankalalta. Tää on aina tää sama muutama viikko ennen sinne lähtöä. En halua mennä sinne, mutta on pakko, sitte saa olla taas jouluun asti rauhassa, koska en tosiaan ole syyslomalla menossa sinne. Olen yrittäny nukkua tätä oloa pois, mutta se ei auta, esim eilisillan-tän päivän aikana olen nukkunu likemmäs 20h. On tässä myös ollu niitä öitä viikolla puolestaan, että olen nukkunu max 5h/yö, eli tää 20h unta 2 päivässä on kyllä tullu tarpeeseen. 

Ehkä johtuu tästä tulevasta reissusta, joka on saanu minut vainoharhaseksi, mutta musta tuntuu pitkästä aikaa siltä, ettei musta välitä kukaan. Oon ihan vitun yksin taas vaihteeksi näiden tunteideni kanssa. En uskalla puhua, enkä nyt voi edes terapiassa jutella, ko se on kesätauolla. 
Oikeastaan tää puoli vuotta päivätoiminnasta saamieni kavereiden takia musta on tuntunu, että musta välitetään ja että olen jollekki ees tärkeä. Huomaan, että nää kuviot alkaa muistuttaan vahvasti yläastetta/asuntolaelämää kavereiden suhteen; haluan näköjään ymmärtää kaiken väärin, ylireagoin, itken koko ajan ja suutun lähes tyhjästä. En halua olla tämmönen. Työnnän kaikki pois mun luota tällä tavalla, tiiän sen. Mua pelottaa vitusti, et jään taas yksin. Mua pelottaa, että mun uudet kaverit hylkää mut tän mun käytöksen takia. Oon ihan vitun epävakaa. 



En nyt saa enempää tekstiä itestäni ulos, äh.