Kaipaan sitä tunnetta, ku oot kuolemaisillas. Sillon tajuaa kaiken. Ihmisistä tajuaa, ketkä on oikeita ystävii ja ketkä ei. Tajuaa, kui lopullista se on. Tajuaa, kui kaikki tulis helpottaa, jos vaan päästät irti. Tajuaa, kelle merkkaat oikeesti enemmän ku kasa paskaa. Tajuaa siis kaiken. En saa tota tunnetta ees viiltelyllä, paitsi jos viiltää vitun syvään, mitä en oo uskaltanu pitkään aikaan tehä.
Kirjotan tätä tekstii kalliolla, himan seinät kaatuu niskaan. Oon ollu täällä jo monta tuntia, enkä tiiä minne mennä. Mua vituttaa mun kaverit. Musta tuntuu vahvasti siltä, että en merkkaa niille mitään. Se on aina minä, joka kysyy kaikilta millon nähää. Se on aina minä, joka alottaa keskustelun. Miksei mulle olla oma-alotteisia? Miksi mun aina täytyy olla ekana yhteydessä? Eiks kukaan tajuu, kui paskalta se musta tuntuu? Se tuntuu siltä, että vonkaan sitä toista puhuu tai näkee mua. Se tuntuu siltä, että mua nähään pakon eessä, eikä ollenkaan omasta tahosta. Se tuntuu siltä, että oon kaikille vaan se kasa paskaa, joka ei merkkaa mitään. En enää tiiä, voinko sanoo näitä tyyppei mun kavereiks.
Eilen oli kiva nähä kahta tyyppii, vaikka tunnen itseni aina jos on enemmän ku yks tyyppi, mun lisäks, kolmanneks pyöräks. Mua ahisti vittuna, mutta selvisin siitä. Oli mukava ku mua pyydettiin jäämään yöksi. Toi tyyppi on kultaa, mut minä en oo ansainnu sitä. Oon ansainnu ainoostaan ne epäaktiiviset, jotka näkee mua pakosta ja säälistä.
Haluisin niin kovasti kuolla. Mulla ei oo elämässä mitään, minkä vuoksi jatkaa eteenpäin. Oon niin väsyny tähän. Päästäkää musta vaan irti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti