Pieni siivenisku vain ja kaikki häviää.

Oon niin vitun sekasin. Viime viikot ei oo ollu mitään helpoimpia. Se alamäki alko oikeestaan siitä transpolikäynnistä. Sit on tullu aina uusia ongelmia ja huolia. 

Kävin tänään terapiassa, mutta en saanu puhuttua niistä asioista mistä ois pitäny. Ois pitäny puhuu niistä mun unista. Ois pitäny puhua kans yhestä toisesta jutusta. En tiiä, onko fiksua kirjottaa tästä tänne, koska kyseinen tyyppi lukee blogiani, mut yolo laif. Sinä, nää on vaan mun ajatuksia, mitä nyt tulee mieleen, jotka on pakko saaha pois päästä, että pääsisin nukkuun. 

Mulla on yks kaverisuhde, joka on tuntunu alusta asti erityiseltä ja niin hyvältä ku voi tuntua. Meillä ei oo ollu mitään sen pahempia riitoja koskaan tai muutenkaan mitään ylimäärästä draamaa, josta oon ollu tosi kiitollinen, koska en nyt oikeesti kaipaa sellasta mun elämään. Viime aikoina kuitenki musta on alkanu pikkuhiljaa tuntuu siltä, tai oon yllättäny itteni miettimästä sitä kaverisuhdetta ja kui kannattava se on. Siis, on alkanu vaa tuntuu siltä, et onko se kaverisuhde oikeesti mulle hyväksi. Tää tunne on ollu läsnä hänen muutostaan toiselle paikkakunnalle asti. En pysty siis näköjään pitää kaukaisia kaverisuhteitakaan yllä. 

Me oltiin keväällä ja kesällä niin paita ja perse ku mahollista. En tiiä, mikä "meni pieleen". Se kaverisuhde ei oo enää vaan tuntunu samalta sekoilulta ja hauskanpidolta, mitä se silloin oli. En tiiä, onko nää vaan mun ajatuksia vai miltä tästä toisesta tuntuu, mut niin. Osa syy on salee välimatka, ku aluks sitä ei ollu ja se muutto tuli vittu ihan puskista kuukauden varotusajalla. Olin siitä jo silloin ihan paskana, koska pelkäsin, että siinä käy näin, miltä nyt pahasti näyttää/tuntuu. Tiiän, ettei asia oo näin, mutta musta tuntuu et menin sössii kaiken, ku menin kesällä pariks viikoks Lappiin, ja se yhteydenpito oli jonku verran huonompaa. 

En oo tullu toistaseksi mihinkään lopputulokseen sen suhteen, mikä ois täs tilantees järkevintä. En tiiä, auttasko se terapiassakaan puhuminen loppujen lopuks mitään, ku se on kuitenki minä kuka loppupeleis päättää mitä tapahtuu eikä mikään mun terapeutti. 

Tää asia on vaivannu mua niin paljon viimesinä viikkoina. Helpottaa oikeesti vähän, että saa kirjottaa ulos sitä, mitä sisällä yhtenä isona möykkynä pyörii. Ja toivon, et tää vähän selkeyttäis mun ajatuksia. 

En tiedä missä meet, mä tarvin sua niin, jätit syvyyksiin. Sä elämäni teit ja kaiken multa veit.

Oon viime aikoina nähny tosi paljon unia, varsinki eksästäni, enkä tiiä miksi. Ei hän muuten mielessäni oo pyöriny, ainakaan tietääkseni. 

Ne unet menee aina samalla kaavalla; eka kaikki on hyvin, sitte kaikki eskaloituu, se haukkuu mut pystyyn ja lopulta laittaa välit poikki. En oikein tiiä, kui suhtautua näihin uniin, koska väkisinki ne vaikuttaa seuraavaan päivään ja siihen paljonko mua ahistaa. Se päivä meneeki sit funtsiessa, mitä vittua ekanaki toi uni tarkottaa ja toisena mietin et miten sillä tyypillä nykyään menee, ja mitä jos tää mein juttu ei ois menny niinku se meni. Turha jossittelu on pahinta, tiedän. 

Meiän erosta on jo..... helvetti kolme, kohta neljä vuotta, ja siitä et se laitto lopullisesti välit poikki on joku 1,5 vuotta. Miks edelleen mietin sitä tyyppii? Se teki mulle tosi paskamaisesti sen välien poikkilaittamisen, ei se ansaitsis sitä että mietin ja itken edelleen sen perään. Seki on mitä luultavimmin menny elämässään eteenpäin, niin miksen mie voi? Miksi minun täytyy miettiä niitä vanhoja juttuja näin neljän vuoden jälkeen?
Ku nään niitä unia, niin totta vitus mulla tulee mieleen kaikki hyvät ajat sen kaa, ne vitun ihanat muistot, joita en enää ees totta puhuen kunnolla muista. Tai muistan joo, mutta en esim tavota enää sitä tunnetta, mikä mulla silloin oli. Joskus pystyin elää ne hetket uudestaan ja pääsin siihen samaan tunnetilaan. Enää se ei onnistu, toisaalta ehkä niin on parempi, mut toisaalta se on vitun surullista. Toki ihmismielellä on niin paljon muistoja, ettei niitä kaikkia voi kukaan muistaa monien vuosien jälkeen, mutta se on toisaalta tosi pelottavaa, että entä jos en esim tuu viimesen kahden vuoden hyviä muistoja muistamaan niin voimakkaasti, mitä nyt muistan. 

Tiedostan kyllä sen, että vaikka kuinka väitin tän vuoden alussa, että viimeinki oon päässy siitä tyypistä yli, niin ei se oikeesti taida olla niin. Ehkä seki on sellanen kausittainen juttu, et en aattele sitä niin paljon ja sit on näitä kausia, etten aattele oikein mitään muuta. Just nyt vain toivoisin, että tää "kausi" menis ohi ja voisin keskittyä esim elämään. 

En ole terapiassa viittiny nostaa tätä asiaa esille, mutta nyt on varmaan pakko, ku tää vaikuttaa niin paljon päivien kulkuun. Tuntuu edelleen, että on niin paljon käsittelemättömiä asioita, joista pitäis puhua, mutta ei se joka toinen viikkoinen 45min riitä siihen. Sit se menee tähän, et pohdin niitä asioita yksin yöllä himassa ja menetän niiden takia yöuneni. 



Olipas hämmentävä teksti. 

Miten kivust päästää irti ku siit tulee elämäntapa?

Moi. Minua ahistaa ihan vitusti. En tiiä mistä tää taas tuli, mulla menny niin tasasesti muutama viime viikko... Oikeestaan ainoa vastoinkäyminen viime aikoina on ollu transpoli ja se, että ne potki mut pihalle sieltä, kuulema liian sirpaleista elämää. Luulen, että oikea, tai ainaki yks syy, on se että olin saamassa muunsukupuolisuuden diagnoosia ja no, jotku on varmaan viime aikoina lukenu transpolin toimintamallista muunsukupuolisia kohtaan.. Kuitenki, sanoivat, että vuoden päästä voi hakea uudella lähetteellä ja sen aion tehä. Vituttaa, ahistaa ja surettaa toi niiden toiminta. 

En tajua. Mulla oikeesti meni viime viikot ihan hyvin (jos ei oteta huomioon, etten ole nukkunu hyvin). Tämäki päivä meni suht hyvin; kävin päivätoiminnassa ja salillaki, mutta nyt illalla iski yhtäkkiä kauhea ahistus ja halu satuttaa itteeni. En oo sitä tehny ehkä n. 1,5-2kk. Haluaisin viiltää, tai polttaa ihoa, ihan sama, kunhan tuntis kipua. Yritän parhaani oikeesti olla satuttamatta itteeni, mutta tällä hetkellä se tuntuu tosi vaikealta. Ei mulla oikeesti oo aikaa nyt tämmöselle paskalle ololle, pitäis saaha niin paljon kaikkea aikaan ja sosialisoitua päivittäin. Oon tosi yksin tän mun olon kans, en voi puhua tästä ku en tiiä miks mulla on paska olla.

Oon viime aikoina vaan ollu koko ajan menossa, ehkä se on yks syy, miks nyt tää paska levis käsiin. Oon nähny kavereita, käyny keikoilla ja salilla, joka päivä on jotain, ei oo sellasta päivää ettei mulla ois mitään. Ehkä oikeesti vaan tarvisin sitäki välistä. Onhan mulla illat vapaana viikolla, mutta ei se ilmeisesti riitä. 
Musta tuntuu kans, että kaverisuhteet kusee huolella. Oon huono ihmissuhteissa. Osaan sössiä kaiken aina lopulta. Mua pelottaa, että jään yksin.
Ehkä mua stressaa tuleva vuosiki ko en tiä, mitä tulee tapahtuun ja mitä tuun tekee. Mulla loppuu saikku ja jälkihuolto, koulu pitäs alottaa, mutta sitä ennen mua yritetään tyrkyttää kuntouttavaan työtoimintaan, josta en ole yhtään innoissani. Toisaalta tiiän, että on pakko ottaa jotain askeleita, jos haluan päästä eteenpäin tässä elämässä enkä vaan junnata paikoillani. Uus kämppä pitäis löytää, mutta helpommin sanottu ku tehty. Kela pommittaa liian kalliista vuokrasta ja se ahistaa mua. 

Vastasin tän tekstin aikana ilmeisesti siihen, mikä voi olla tän olon syynä. Se ei kuitenkaan nyt auta. Haluan edelleen satuttaa itteäni. Haluaisin kans vain nukkua tän olon pois, mutta ei mua väsytä nyt yhtään, itkettää vaan sikana.