Pieni siivenisku vain ja kaikki häviää.

Oon niin vitun sekasin. Viime viikot ei oo ollu mitään helpoimpia. Se alamäki alko oikeestaan siitä transpolikäynnistä. Sit on tullu aina uusia ongelmia ja huolia. 

Kävin tänään terapiassa, mutta en saanu puhuttua niistä asioista mistä ois pitäny. Ois pitäny puhuu niistä mun unista. Ois pitäny puhua kans yhestä toisesta jutusta. En tiiä, onko fiksua kirjottaa tästä tänne, koska kyseinen tyyppi lukee blogiani, mut yolo laif. Sinä, nää on vaan mun ajatuksia, mitä nyt tulee mieleen, jotka on pakko saaha pois päästä, että pääsisin nukkuun. 

Mulla on yks kaverisuhde, joka on tuntunu alusta asti erityiseltä ja niin hyvältä ku voi tuntua. Meillä ei oo ollu mitään sen pahempia riitoja koskaan tai muutenkaan mitään ylimäärästä draamaa, josta oon ollu tosi kiitollinen, koska en nyt oikeesti kaipaa sellasta mun elämään. Viime aikoina kuitenki musta on alkanu pikkuhiljaa tuntuu siltä, tai oon yllättäny itteni miettimästä sitä kaverisuhdetta ja kui kannattava se on. Siis, on alkanu vaa tuntuu siltä, et onko se kaverisuhde oikeesti mulle hyväksi. Tää tunne on ollu läsnä hänen muutostaan toiselle paikkakunnalle asti. En pysty siis näköjään pitää kaukaisia kaverisuhteitakaan yllä. 

Me oltiin keväällä ja kesällä niin paita ja perse ku mahollista. En tiiä, mikä "meni pieleen". Se kaverisuhde ei oo enää vaan tuntunu samalta sekoilulta ja hauskanpidolta, mitä se silloin oli. En tiiä, onko nää vaan mun ajatuksia vai miltä tästä toisesta tuntuu, mut niin. Osa syy on salee välimatka, ku aluks sitä ei ollu ja se muutto tuli vittu ihan puskista kuukauden varotusajalla. Olin siitä jo silloin ihan paskana, koska pelkäsin, että siinä käy näin, miltä nyt pahasti näyttää/tuntuu. Tiiän, ettei asia oo näin, mutta musta tuntuu et menin sössii kaiken, ku menin kesällä pariks viikoks Lappiin, ja se yhteydenpito oli jonku verran huonompaa. 

En oo tullu toistaseksi mihinkään lopputulokseen sen suhteen, mikä ois täs tilantees järkevintä. En tiiä, auttasko se terapiassakaan puhuminen loppujen lopuks mitään, ku se on kuitenki minä kuka loppupeleis päättää mitä tapahtuu eikä mikään mun terapeutti. 

Tää asia on vaivannu mua niin paljon viimesinä viikkoina. Helpottaa oikeesti vähän, että saa kirjottaa ulos sitä, mitä sisällä yhtenä isona möykkynä pyörii. Ja toivon, et tää vähän selkeyttäis mun ajatuksia.